Bikinit, punoittava nahka ja itsensä voittaminen

Loppuviikko se taas tuppasi menemään vauhdilla.

Perjantaina oli kyllä eri-kiva lenkkikeli aamulla. Painatettiin ensimmäiset pari kolme kilsaa koiran kanssa vastatuuleen ja piiskasi se sitä niin ihanaa märkää luntakin vaakatasossa päin näköä.
Koirakaan ei vetänyt yhtään hihnassa, jostain kumman syystä.. Onneksi viimeiset pari kolme kilsaa mentiinkin sitten myötätuuleen, ei keljuttanut läheskään yhtä paljoa.
Siihen lenkin päälle oli vielä kuntosali treenit luvassa. Treeni kulki ja hiki virtasi.

Lauantaina oli samaa settiä. Koiran kanssa ulkoilua ja kuntosali treenit päälle.

Eilen illalla tosin kun olin painumassa nukkumaan jalat tuntui "tukkoisilta" ja Nukku-Matti teki kaiken kukkuraksi oharit.

Aamusella sitten enempi vähempi pirteenä ylös, aamupala kitusiin ja lenkille.

Mulla on yleensä kerta viikkoon tapana käydä yksin heittämässä pidempi ja vähän nopea temposempi lenkki.
Vanhemmat ottaa mun koiran mukaansa silloin omien koiriensa lenkille.
Miksi miä käyn yksin kerta viikkoon lenkillä?
Koitan kävellä koko lenkin suht rivakasti pysähtelemättä (mikä ei koiran kanssa onnistu), hengästyä, nostattaa kuntoa yms. lähinnä keuhkojen tilanteen takia.

No, tänä aamuna ei kulkenu sitten yhtään.
Ulko-ovesta kun pääsi ulos, tuntui jo, että oli ihan liikaa vaatetta päällä.
Kotikadulta kun pääsi seuraavalle kadulle niin jo henki vinkui.
Jalat ei meinannu olla mukana toiminnassa ollenkaan, oli liukasta, loskamössöä ja bla bla bla.
Ei kulkenu ni ei kulkenu. Enkä ees muista milloin viimeksi olisi ollut noin huono lenkki.
Kyllä keljutti, mutta tulipahan käytyä.

Älkää huoliko, noi otsikon bikinit liittyy kyllä tähän kirjoitukseen.

Rakas äiti muorini se on kärttänyt mua mukaansa uimahalliin uimaan jo jonkin aikaa.
Viime viikonloppuna se sitä taas kyseli ja lupasin sitten, että mennään tulevana sunnuntaina, eli tänään!!

Meiksillähän on ollut aikamoinen itsensä tsemppaaminen pitkin viikkoa päällä.
Ensinnäkin, en oo varmaan viiteen tai kuuteen vuoteen käyny uimahallissa uimassa. Oon vältellyt noita uimalaitoksia, koska kaiken muun "hyvän" lisäksi, mun nahka reagoi turhankin herkästi siihen klooriveteen. Uinnin ja suihkun päätteeksi nahka punoittaa ja kutisee ja EI auta vaikka uitan itteni kosteusvoiteessa.
Mutta päätin ny, että kai sitä voi kerran viien vuoden välein kärsiä pari päivää sen nahan kanssa.
En muista milloin viimeksi olisin kesällä käyny uimassa, siitäkin on useita vuosia.
Joten, toiseksi, en oo ollu erityisen sinut sen kanssa, että hiippailen bikineissä julkisilla paikoilla, kuten uimaranta tai uimahalli.
No can do, se on yksi asia mistä "kärsin" anoreksian aikana ja vielä tänäkin päivänä.

Mutta päätinkin senkin suhteen nyt ylittää itteni ja jonkunlaisen pelkoni ja lähteä bikineissä uimahalliin hetkeksi uimaan. Ja onhan se taas yksi askel kohti positiivisempaa minä kuvaa.
Totta kai pelotti kanssa, että kuinka nopeasti alkaa puhalluttamaan, mutta päätin, että sama se. Kokeillaan!

Tietty miä sitten ajattelin, ettei tuolla meidän kylän uimahallilla välttämättä tälleen sunnuntai-iltana oo hirveesti ihmisiä.

No, parkkipaikalla jo totesin, että pieleen meni.

Mutta sinne me mentiin äiti muorin kanssa. Ei me lähdetty vaan parkkipaikalle kääntymään, enkä miä ollu tsempannu itteäni ihan turhaan koko viikkoa.

Jengiä siis oli ku pipoa, mutta hyvin me mahuttiin sekaan uimaan.

Vähän kyllä jännitti ja hävetti se bikineissä oleminen siellä. Ja mun koko olemus varmaan huusi, että "ANTEEKS ET OON TÄÄLLÄ!".

Ehkä jonain päivänä tulee mentyä uimaan ilman mitään itsetunto ongelmia ja, että mun koko olemus pyytelisi anteeksi paikalla oloa.

Jos aamulenkki meni alavireisesti, niin uinti meni paremmin kuin uskalsin odottaa!

Pelkäsin etten jaksa uida päästä päähän kertaakaan vaan, että varmaan keuhkot hirttää matkalla kiinni.

Kattia kanssa, miähän uin jopa kolme kertaa päästä päähän! Piti kyllä aina toisessa päässä vähän vetää henkeä ja sitten taas jatkaa.

Puhalluttamaan pisti, mutta hyvää teki.

Voitin ja ylitin itteni. Vaikka nahka nyt punoittaa ja kutittaa niin on kyllä hyvä fiilis.

Tästä on hyvä ponnistaa kohti alkavaa viikkoa. :)

E

(Ei bikini kuvia, vain yksi itsensä voittanut keuhkovajakki)

Alku aina hankala. . . .

Lopussa kiitos seisoo.

Näin menee yksi sanonta.

Ehkä jonain päivänä vielä kiitän itseäni siitä, että sain yhtenä päivänä vihdoin ja viimein aikaiseksi aloittaa blogin kirjoittamisen.

Elämässä on myös paljon muita asioita, joiden alku on aina hankalaa. 

Viime aikoina niitä on myös omaan elämään mahtunut (muitakin kuin tämä blogin aloittaminen).

Pitäisi varmaan vähän kertoa, että kuka täällä ruudun takana kirjoittelee ja miksi.

Eli, aloitetaan siitä, että täältä löytyy reilu parikymppinen nainen, Kaakon kulmalta.

Tehdään sellainen pikainen leikkaus ja kerrotaan, että oon nuorempana sairastunut syömishäiriöön, joka diagnosoitiin vaikeaksi anoreksiaksi.
Kamppailin sen kanssa enempi vähempi noin kolme tai neljä vuotta, kunnes löysin jonkinlaisen keskitien mitä kulkea. 

En koskaan kokenut mitään ihmeparantumista, lähinnä opin elämään sen kanssa, että se peikko tulee varmaan aina asumaan mun päässä ja on tiettyjä rutiineja, joista en koskaan pääse eroon.
Elämä oli kuitenkin suht täyspainoista ja hyvää, vaikka alipainoa toki olikin.

Motocross harrastus alkoi joitakin vuosia sitten ja sain hirmuisesti siitä sellaista tsemppiä, että pakko olla hyvässä kunnossa jos meinaa ajaa. 

Niinhän se olikin. Painoakin tuli vähän lisää ja treenasin kotona vähän selkää, vatsoja, jalkoja ja käsiä.

Muutama vuosi sitten hengenahdistuksen ja anemian takia ravasin jonkin verran lekurin vastaanotolla joka sitten laittoi lähetteen astmahoitajan tutkimuksiin.

Sieltähän muutaman testin jälkeen lätkäistiin astma diagnoosi keskelle otsaa ja annettiin PEF-kotiseurantamittari ja muita hoito-ohjeita mukaan.

Eihän siinä... sen kanssakin oppii elämään. Ja eipä siinä sen kummempaa opettelua ollut loppupeleissä.

Henki ei vaan aina kulje lenkillä niin hyvin kuin se voisi.

Noh, viime vuonna, loppukesästä alkoi terveys taas rykimään.

Olin viime vuonna alkuvuodesta aloittanut tupakoinnin viiden vuoden tauon jälkeen (mikä ei tietty astmaatikon keuhkoille järin hyvää tee) erinäisistä syistä. 

Kuitenkin, loppukesästä tuli suhteellisen inhottava yskä, mikä jatkui suhteellisen pitkään.

Yhtenä aamuna oltiin koiran kanssa lenkillä, kun tuli kova yskän puuska ja samassa tuntui erityisen kivulias pisto kyljessä ja olin varma, että kuulin rusahduksenkin. Sitten iski jumalaton kipu oikeaan kupeeseen ja vedet kirposi siitä kivusta silmiin.

Lääkäri ei sen koommin tutkinut ekalla kerralla, määräsi Buranaa ja jos ei kipu hellitä loppuviikkoon mennessä niin sitten uudestaan lekuriin.

Eihän se kipu minnekkään hävinnyt.

Uusiksi lekuriin ja alkoihan sitä tapahtua. Oli murtunut kylkiluu ja epäilivät virusta keuhkoissa.

Jossain kohtaa lähti lähete eteenpäin, kun eivät enää keksineet mikä keuhkoissa oli.

Röntgenkuvissa näkyi "jotain".

Eipä osanneet tuolla isommassakaan sairaalassa heti sanoa mikä oli ja sitä piti käydä monenmoisissa verikokeissa ja kuvissa.

Isomman sairaalan röntgenlääkäri oli kuitenkin sitten lausunut kuvat ja todennut, että keuhkoissa olisi emfyseema. 

Lääkäri kenet tapasin kuitenkin kiisti tämän ja sanoi, ettei tiedä mikä mulla on.

Ja taas lähti lähete eteenpäin, Helsinkiin tällä kertaa.

Helsingistä tuli joitain viikkoja myöhemmin kirje kotiin, jossa selvitettiin, että mulla on emfyseema ja on mahdollista, että se on ollut jo vuonna 2009. 

(Nuorempana mulla oli ilmarinta minkä takia keuhkoja on välillä kuvattu)

Voin kertoa, että pikkasen rupesi kiukuttamaan.

Piti sitten taas käydä sairaalassa kokeissa ja myöhemmin kuulemassa tulokset.

Emfyseema. Ja lääkäri paasasi tupakanpoltosta ja suositteli keuhkonsiirtoa.

Voin kertoa, että oli aika hassun hauskaa kuunneltavaa.

Mutta koska ilmoitin, etten mihinkään keuhkonsiirtoon ollut todellakaan lähdössä mukaan, lääkäri oli sitä mieltä, että katsotaan vuoden päästä tilanne uudestaan.

Reilu viikkoa myöhemmin Helsingistä soitti lääkäritäti ja varasi mulle sinne ajan.

Niimpä miä sitten reippaana ja vähän hämmentyneenä läksin Helsinkiin.

Lääkäritäti oli tosi mukava ja asiallinen, ei turhan paljoa huutanut tupakanpoltosta, kehotti sen vain jättämään pois ja koska se tupakoimattomuus on myös edellytys keuhkonsiirtoon pääsylle.

Täti näytti kanssa monenlaisia kuvia mun keuhkoista, mitä oli viime aikoina otettu ja selitti tällaiselle perus pulliaiselle mikä ja missä se vika on. No, kaikkialla keuhkoissa.

Lääkäritätiä ihmetytti mun hyvä kunto, ottaen huomioon mun keuhkojen huono kunto. 

Selitinkin sitten, että oon kovin liikunnallinen ja kaiken kanssa kun oppii elämään. Se, että henki ei kulje kunnolla oli viime vuosina mennyt astman piikkiin, mitä ei ehkä nyt sitten ollutkaan.

Myös keuhkonsiirrosta tuli puhetta, koska mulla on keuhkoissa todella vähän sitä toimintaa enää jäljellä, ts. loppuun ajetut. 

Lääkäritäti lupasi soittaa Tammikuussa ja kysellä "kuulumisia".

(Helsingin kotimatka lukemiset)

Röökaaminen loppui heti seuraavana päivänä. Ilman mitään Nicorette valmisteita, ilman mitään. Voin kertoa, että ekat pari viikkoa oli vaikeita ja teki mieli välillä tupakkaa niin maan p*rkeleesti.

Mutta pahimman yli on jo päästy.

Joulukuun alussa kävin pitkästä aikaa vaa'assa ja paino oli tippunut ekaa kertaa yli viiteen vuoteen niin alas. Pikkaisen säikähdin ja päätinkin, että nyt tää loppuu.

En ollut tieten tahtoen laihduttanut, stressi oli vaan taas saanut syömiset huononemaan.

Mutta tosiaan, siihen se loppui. Päätin, etten halua enää näyttää luurangolle, oli aika ponnistaa ylös kuopasta minne olin taas tipahtanut.

Sain myös salikortin Joulukuun alkupuolella, se oli omiaan lisäämään motivaatiota parempaan kuntoon ja positiivisempaan minä kuvaan.

Mennääns nyky hetkeen.

Lääkäritäti soitti tänään, ei mitään ihmeitä juteltu. Suhteellisen turhaan olin jännittänyt pari kuukautta tätä puhelua. Käyn ensi viikolla reumalääkärillä, jonka jälkeen odottelen Hesasta kutsukirjettä erilaisiin kokeisiin ja ilmeisesti joudun jäämään yöksi. Not a big deal.

Ja mennään mun kuntoon.

Oon nyt lihonut Joulukuusta kolme kiloa, mikä ei ole loppupeleissä paljoa, mutta mulle se on huikea saavutus.

Oon syönyt todella hyvin ja käynyt salilla treenaamassa n. neljä kertaa viikossa.

On hyvä fiilis ja oon alkanut suhtautumaan itseenikin paljon positiivisemmin ja se tuntuu hyvältä.

Päätin myös käyttää säästössä olevia rahoja ja sijoittaa niistä pienen osan saliohjelmaan sekä ravinto-ohjelmaan. 

Saan ne ensi viikolla ja voi, että ootan jo innolla!

Jos jaksoit lukea tänne asti, onnea!!!!! Ja anteeksi, että tuli pitkä teksti, halusin vaan avata vähän taustaa itsestäni.. tai no, lähinnä vaivoistani.

Mutta toivottavasti niiden läpi paistaa myös se syy, miksi alan pitämään tätä blogia.

Kamppailu - Terveys - Hyvinvointi

Ajattelin kirjoittaa tästä sairaudesta mikä toisinaan vaikeuttaa mun elämää suuresti. Vaikken näytä sairaalta ja käyn lenkillä ja salilla, niin se ei aina tarkoita sitä, että mun on helppo kulkea ja tehdä asioita. Mutta miä en lannistu ja jää kotiin makaamaan. No no!

Aion myös kertoa joskus rumasta sairaudesta kuin anoreksia. Ei arvon herrasväki, siinä ei ole mitään kaunista. Mutta, siinä, että sieltä pohjalta nousee voittajana ja kykenee vielä näkemään itsensä siedettävänä, se on kaunista. Aion kertoa aloittamastani matkasta kohti positiivisempaa minä kuvaa.

Ja meinasin myös kertoa kuinka mun salitreenit menee, eli projekti nimeltä: tikku-ukosta salin revityimmäksi keuhkovajakiksi.

Toivon myös, että jos joku tätä blogia eksyy lukemaan ja käy läpi samoja asioita tai edes samanlaisia ja saa tästä blogista itselleen motivaatiota niin hyvä!

 

Ja nyt voitte huokaista, eka postaus oli tässä.

Toivottavasti jaksoitte lukea ja jäätte seurailemaan kuulumisia.

Jos siellä ruudun takaa on joku, jolla on myös kokemusta jostain keuhkosairaudesta tai muusta kamppailusta niin saa ottaa yhteyttä. Olisi mielenkiintoista vaihdella kokemuksia!

Tsemppiä jatkoon

E