Viimeisimmästä kirjoitus kerrasta on "vähän" päässyt vierähtämään aikaa.
No, elossa vielä ollaan ja porskutellaan eteenpäin päivä kerrallaan.
Paljonhan tässä on nyt taas ehtinyt pienen ihmisen elämässä tapahtua.
Tammikuun lopussa havahduin sellaiseen pieneen ihmeeseen, että mulle on kasvanut vatsalihakset! Todella pienet, mutta kuitenkin! Ekaa kertaa elämässä mulla on vatsalihakset (on ne siis edelleen tallella).
(Tammikuun kunto)
Treenithän kulki ihan mukavasti aina tuonne Tammikuun loppuun, jopa Helmikuun alkuun.
Jossain kohtaa Helmikuuta pääsin keikkatyöläiseksi pitkästä aikaa.
Salitreenit jäi reilusti vähemmälle mikä tietty lannisti mieltä ihan hirmuisesti, mutta oli pakko myöntää ettei aluksi saanut itsestä irti niin paljoa. Pelkkä töissä käynti ja lenkki riitti uuvuttamaan mut ihan kokonaan. Siihen päälle vielä heilastelua Herra X:n kanssa niin oli ihan turha ajatella salille menoa.
Pystyinkin helposti toteamaan, että kunto ei ollut entisellään edes viime vuoteen nähden.
Jo vuodessa oli kunto ottanut takapakkia aika paljolti. Työt kulutti paljon enempi energiaa kuin viime vuonna.
(Jos joku nyt ihmettelee, niin tein siis viime vuonna samoihin aikoihin samaa duunia)
No, motivaatio hukkui siinä töiden lomassa ja väsymyksen keskellä jonnekin peräsuohon asti. Kyllä keljutti.
Sitten kun sitä sai aikaiseksi, että meni salille ja yritti viedä treenit alusta loppuun kunnialla läpi, niin siitä ei tullut mitään. Energia ehti loppua kesken treenin. Takapakkia tuli myös otettua, painoja joutui keventämään mikä lisäsi keljuuntumista entisestään.
Painokin tippui Helmikuussa, eli ne vaivalla saadut kilot oli miltei kaikki tipo tiessään.
Kaiken sen väsymyksen ja motivaation uupumisen keskellä mielessä kävi jo hanskojen lyöminen tiskiin.
"Paskanks välii? Jos vaa heittäs vituiks kaikki ja alkais kattelemaan jotain prameeta tuhkapottia"
No, ennenkuin ehdin niin tehdä niin aloin kyllä miettimään etten kostuisi siitä mitään, että jäisin vaan kotiin sohvalle nukkumaan. Se vähäinenkin toiminta mitä keuhkoissa vielä on, sammuisi kokonaan jos lopettaisin liikunnan. Haluisinko sitä tosissani?
EN.
Niinpä siitä sitten alkoi motivaation metsästys.
Mietin, miksi miä olin alun alkaen lähtenyt salille, miksi, mikä mua ajoi eteenpäin. Mikä oli mun tavoite.
Kaivoin myös mun kehityskuvia ja selailin niitä läpi. Noin kolmessa kuukaudessa oli ehtinyt kehitystä tapahtumaan niin miksi heittää se kaikki kova duuni menemään? Ja olin kaiken kukkuraksi innoissani siitä muutoksesta mitä kropassa oli jo ehtinyt tapahtua. Miltä se kroppa näyttäisi taas kolmen kuukauden päästä, jos jatkaisin treenaamista?
Rupesin miettimään mun syömisiä ja totesin, että syömingit oli ollut töiden aikana vähän alakantissa, joten eihän siinä muu auttanut kuin lisätä syömisiä jotta painokin lähtisi taas nousemaan.
Ja kaivoin myös esiin sen kuvan, mikä motivoi mua todella paljon. Saan aina hirveesti lisäboostia, energiaa, motivaatiota kun katson sitä kuvaa.
(Tässä se mua motivoiva kuva - VAU!)
Niin se peräsuohon asti kadonnut motivaatio alkoi sieltä palailemaan ja treeni treenin jälkeen kulki paremmin.
Sain myös hirveästi lisämotivaatiota, kun onnistuin rikkomaan omia rajojani salilla.
Hurahdin myös täysin kyykkäämiseen mitä olin aluksi aina jännittänyt ja ehkä vähän jopa inhonnut. Mutta nyt oon niin tykästynyt kyseiseen liikkeeseen, että voi morjes!
(Hakuna squatata - it means nice booty for the rest of your days)
Hetken aikaa tuntu elämä aika hyvältä. Oli aika voittamaton fiilis ja että miä pystyn mihin vain jos niin päätän.
Viimeiset pari viikkoa on olleet suhteellisen karseita.
Henki ei kulje kunnolla ollenkaan ja se on sama meneekö hitaasti vai kovaa, iltaisin nukkumaan käydessä on ollut hengenahdistusta ja nyt viimeisimpänä oon alkanut taas yskimään.
Tää kaikki tietty muistuttaa siitä, ettei ookkaan ihan niin voittamaton kuin hetken jo kuvitteli olevansa.
Ja ajatukset alkaa tietty aina sitten laukkaamaan kaikissa tulevissa lääkärikäynneissä ja siinä mahdollisessa tulevassa keuhkonsiirrossa.
Mua on pitkään kuumottanut ajatus siitä, että alkaisin hölkkäämään, tai edes kokeilisin.
Oon aina ollut sitä mieltä, että helvetti miähän en juokse, mutta nyt on tosiaan iskenyt joku innostus sitäkin lajia kohtaan.
Aikaisempi inhohan on voinut johtua ihan siitä, että kun henki ei kulje normaalisti niin se on perseestä.
Repäisin sitten toissapäivänä. Nykäsin adidaksen lenkkarit jalkaan, heitin sport trackerin luurista päälle ja lähdin heittämään noin kahden kilsan hölkkäpätkän.
Nojoo, aloitin reippaalla kävelyllä, kunnes sitten hölkkäsin pätkän, taas kävelin, hölkkäsin, kävelin ja hölkkäsin.
Ja olipahan muuten ihan hirveetä.
Muutenhan se olisi ollut hauskaa, mutta jos henki ei kulje lainkaan niin se on kaikkea muuta kuin hauskaa.
Ensimmäisen hölkkäpätkän jälkeen päässä pyöri ajatus pyörtymisestä ja /tai kuolemisesta. Se oli aika karu palautus todellisuuteen, eli siihen miten ei vaan ihminen ole kunnossa. Miten vaikeaa pelkkä hengittäminen voi olla.
On ollut toissapäiväisen jälkeen taas tunteet aika pinnassa tän emfyseema aiheen tiimoilta.
Todella raastavaa kun ei pysty tekemään asioita joita haluaisi tehdä. Tai voihan niitä tehdä, se on vain todella vaikeaa ja jossain kohtaa sitä saattaa sitten tuupertua tai virta loppua kesken.
Mutta en ajatellut antaa tän lannistaa.
Meinasin lähteä vielä uudestaan hölkkäämään tässä lähipäivinä.
Meinasin lähteä vielä uudestaan hölkkäämään tässä lähipäivinä.
Ja ehkä jonain päivänä toimivammilla keuhkoillakin lähden hölkkäämään.
Laitetaan tähän kohtaan vähän galluppia (ihan ku joku muka vastais....):
Mikä teitä motivoi ? Mistä te ammennatte sitä energiaa jatkaa ?
Laitetaan tähän kohtaan vähän galluppia (ihan ku joku muka vastais....):
Mikä teitä motivoi ? Mistä te ammennatte sitä energiaa jatkaa ?
Ja heitetään tähän lopuksi vielä meiksin voimabiisi. Oon tästä viimeisten viikkojen aika saanut hirveesti voimaa jatkaa eteenpäin.
Toivottavasti tää toimii muillakin ja ettei kukaan masentunut meiksin kirjoituksesta.
Aurinkoista kevättä kaikille!
